Kimi Räikkönen on aina tunnettu kahdesta asiasta: nopeudesta ja hiljaisuudesta. Vuoden 2007 Formula 1 -maailmanmestari rakensi koko perintönsä jääkylmän tyyneyden, terävän vaiston ja kyvyn sanoa hyvin vähän ja tehdä paljon varaan. Mutta tänään tunnetusti stoalainen suomalainen on löytämässä uuden haasteen – sellaisen, johon mikään maailmanmestaruus, ei Ferrari-sopimus eikä mikään vuosikymmenen kilpailukokemus voisi täysin valmistaa häntä: nuoren poikansa valmentamisen kartingissa.
Ja ensimmäistä kertaa Räikkönen avautuu tämän uuden luvun taustalla olevasta yllättävästä emotionaalisesta ja henkilökohtaisesta muutoksesta.
”Valmentaminen ei ole puhumista. Kyse on katsomisesta.”
Harvinaisessa, avoimessa keskustelussa Kimi kuvailee valmennusfilosofiaansa puhtaimmalla Räikkösen tavalla – yksinkertaisesti, suoraan ja syvästi oivaltavasti.
”Lapset eivät kuuntele pitkiä puheita. He kuuntelevat sitä, mitä et sano.
Valmentaminen ei ole puhumista. Kyse on katsomisesta.”
Miehelle, jota aikoinaan kutsuttiin lempinimellä Jäämies, hiljainen tarkkailu on luonnollista. Mutta poikansa Robinin valmentaminen on ajanut hänet tilanteisiin, joissa hänen kärsivällisyyttään koetellaan tavoilla, joita Formula 1 ei koskaan tehnyt.
”Sinun on tiedettävä, milloin puhua ja milloin olla hiljaa”, hän nauraa. ”Useimmiten olet hiljaa.”
Isän ja valmentajan tasapainottelu: ”Vaikeampaa kuin Grand Prix’ssä kilpaileminen”
Räikkönen myöntää, että vaikein osa ei liity mitenkään kilpalinjoihin tai jarrutuspisteisiin – se on emotionaalinen tasapaino.
Kilpailijana hän saattoi olla raa’an objektiivinen.
Isänä objektiivisuus sulaa ylpeyden, huolen ja suojelevan halun painon alle.
”Kun hän kamppailee, haluat hypätä mukaan ja korjata kaiken.
Mutta et voi. Sinun on annettava hänen selvittää asiat.”
Kimin mukaan suurin sisäinen taistelu on antaa poikansa epäonnistua – mitä hän kutsuu “välttämättömäksi tuskaksi”.
Mini-Räikkönen, Maksimaaliset odotukset
Riippumatta siitä, kuinka kovasti hän yrittää, Kimi tietää, että maailma seuraa Robinin edistymistä eri tavalla. Jokainen pojan ajama kierros kantaa kuuluisan sukunimen varjoa.
Hän myöntää olevansa huolissaan siitä.
“En halua hänen tuntevan, että hänen on oltava minä.
Haluan hänen olevan oma itsensä – ja pitävän hauskaa. Se on ainoa sääntö.”
Suojellakseen tätä henkeä Kimi ja hänen vaimonsa Minttu pitävät Robinin karting-rutiinin maanläheisenä. Ei paineita, ei melua, ei mediasirkusta – vain poika, karting ja isä, joka haluaa hänen nauttivan lajista hukkumatta odotuksiin.
Hiljainen opettaja
Kimin valmennustyyli on juuri sitä, mitä fanit odottaisivat:
Ei pitkiä luentoja
Ei ylianalysointia
Ei huutoa radan varrella
Vain rauhallista havainnointia, jota seuraa muutama hyvin ajoitettu lause
Hän vitsailee:
“Liika puhuminen estää. Kun puhut, et huomaa, mitä lapsi oikeasti tekee.”
Sen sijaan hän tarkkailee. Huolellisesti. Hiljaa. Kuten mies, joka kerran analysoi mutkia 300 km/h nopeudella jäätyneellä tarkkuudella.
“Parasta? Hän hymyilee enemmän kuin minä koskaan.”
Haasteista huolimatta Räikkönen sanoo, että poikansa nopeuden löytämisen seuraaminen – ei työnä, vaan intohimona – on jotain, mitä hän ei koskaan odottanut tuntevansa niin syvästi.
“Joskus näen hänen tulevan radalta pois kypärä pois, hymyilevän hullun lailla… Se on paras hetki. Parempi kuin kilpailujen voittaminen.”
Maailma tunsi aikoinaan Kimi Räikkösen horjumattomana mestarina, joka piti parempana kilpailla kuin puhua. Nykyään hän näyttää pehmeämmän, inhimillisemmän puolensa – isän, joka hiljaa juhlii poikansa pieniä voittoja ja tukee häntä pienissä kompasteluissa, jotka muokkaavat kilpailijan tulevaisuutta.
Mutta yksi asia ei ole muuttunut:
Hän uskoo edelleen, että vastaukset eivät tule puhumalla…
vaan katsomalla.
