Viisitoista vuotta on kulunut siitä, kun Paula Räikkönen menetti miehen, jonka kanssa hän jakoi elämänsä, mutta aika ei ole koskaan todella täyttänyt hänen jälkeensä jättämäänsä tilaa. Hänen kuolemaansa seurannut hiljaisuus ei ollut vain äänen puuttumista talosta, vaan kumppanin, rutiinin ja tulevaisuuden menetystä, jonka hän oli kuvitellut vanhenevan yhdessä. Vielä nytkin Paula myöntää, että jotkut päivät tuntuvat edelleen raskaammilta kuin toiset, ikään kuin surulla olisi oma muistonsa ja se valitsisi, milloin se palaa.
Lähimmät ihmiset sanovat, että vaikeinta oli oppia jatkamaan eteenpäin yksin. Vuosikymmenten yhteisen elämän jälkeen yksinkertaisimmista hetkistä tuli tuskallisimpia muistutuksia – tyhjä tuoli pöydässä, hiljaiset aamut, illat ilman ketään, jonka kanssa puhua. ”Et kaipaa vain suuria asioita”, Paula kerran uskoutui ystävälleen. ”Kaipaat eniten tavallisia asioita.” Pitkään hän kantoi tätä surua hiljaa, haluttomana kuormittaa ketään tuskansa syvyydellä.
Juuri noina vuosina Kimi Räikkösestä tuli Formula 1:n vaatimuksista ja maailmalla matkustamisesta huolimatta jatkuvasti läsnä. Julkisesti varautuneena ja emotionaalisesti varovaisena tunnettu Kimi näytti suljettujen ovien takana hyvin erilaisen puolensa. Hän kävi usein tapaamassa perhettään, varasi aikaa aina kun mahdollista ja varmisti, ettei hänen äitinsä koskaan tuntenut oloaan unohdetuksi. Perheen lähipiiri kertoo, että hän astui vaistomaisesti isänsä aiemmin hoitamaan rooliin – ei korvatakseen häntä, vaan suojellakseen sitä, millä oli eniten merkitystä.
Minttu Räikkösen rooli osoittautui aivan yhtä tärkeäksi. Hän tuli perheen elämään lämpimästi ja hiljaisena voimana, toi lohtua pakottamatta sitä. Hän kuunteli enemmän kuin puhui, ymmärsi Paulan tarpeen surra omaan tahtiinsa ja toi lempeästi naurun takaisin kotiin, joka oli kokenut liikaa hiljaisuutta. Ajan myötä Mintusta tuli enemmän kuin miniä; hänestä tuli vakaa emotionaalinen tuki, johon Paula saattoi nojata selittelemättä.
Yhdessä Kimi ja Minttu auttoivat rakentamaan perheen rytmin uudelleen. Lomat eivät enää olleet asia, jonka Paulan täytyi kohdata yksin. Syntymäpäivät saivat takaisin merkityksensä. Lastenlapset toivat valoa takaisin huoneisiin, jotka ennen tuntuivat tyhjiltä. Kipu ei koskaan kadonnut, mutta se pehmeni, rakkauden ja läsnäolon muokkaamana pikemminkin kuin yksinäisyyden.
Paula puhuu edelleen edesmenneestä aviomiehestään syvällä kiintymyksellä. Hänen muistonsa on edelleen osa arkea, tarinoissa, tavoissa ja hiljaisissa pohdinnoissa. Eteenpäin siirtyminen ei koskaan tarkoittanut unohtamista – se tarkoitti oppimista elämään menetyksen kanssa. Ja tuolla matkalla hän ei koskaan kulkenut yksin.
Viisitoista vuotta myöhemmin Paula Räikkösen elämää leimaa sekä poissaolo että kiitollisuus. Poissaolo rakastamastaan ja menettämästään miehestä ja kiitollisuus pojasta ja miniästä, jotka kieltäytyivät antamasta surun määritellä hänen tulevaisuuttaan. Perheessä, joka tunnetaan maailmalle nopeudestaan ja menestyksestään, juuri tämä hiljainen tarina rakkaudesta, menetyksestä ja horjumattomasta tuesta saattaa olla kaikista voimakkain.
