En koskaan kilpaillut Formula 1:ssä.
En melun, en nopeuden, en miljoonien kaukaa katsovien kanssa. En koskaan yrittänyt seistä Kimin ja kilpa-ajon välissä, en koskaan pyytänyt häntä valitsemaan, enkä koskaan pyytänyt häntä olemaan mitään muuta kuin mitä hän jo oli. Tein vain – hiljaa, johdonmukaisesti – vain odotin. Odotin, että auto hidastuu. Odotin, että kypärä irtoaa. Odotin, että mieheni palaa turvallisesti.
Ihmiset näkevät Kimi Räikkösen Jäämiehenä. He näkevät hiljaisuuden, tylyt vastaukset, etäisyyden. He näkevät miehen, joka ei taivu, joka ei selitä itseään, joka ei näytä paljoakaan tunteitaan. He eivät näe, että hiljaisuus voi olla kieli ja vahvuus voi olla uuvuttavaa. He eivät näe miestä, joka tulee kotiin väsyneenä tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä lihasten kanssa, miestä, joka on kantanut paineita niin kauan, ettei hänen enää tarvitse puhua niistä.
En rakastunut Jäämieheen. Rakastuin mieheen, joka tuli kotiin hiljaa.
Kun rakastat jotakuta Formula 1:ssä, opit varhain, että roolisi on näkymätön. Et ole ajanottonäytöillä. Et seiso palkintokorokkeella. Nimesi ei ole koskaan otsikoissa. Mutta sydämesi juoksee joka kierroksella. Jokainen lähtö on pidätetty hengitys. Jokainen mutka on pieni rukous, jota et sano ääneen. Opit hymyilemään vatsan vääntäessä. Opit olemaan rauhallinen, jotta rakastamasi henkilö ei kanna pelkoasi omien riskiensä mukana.
Oli kilpailuja, joissa tuskin liikuin istuimeltani. Kilpailuja, joissa laskin kierroksia en strategian, vaan selviytymisen vuoksi. Ihmiset olettavat, että vaikeimmat hetket ovat kaatumisia, mutta usein pitkät, puhtaat kilpailut sattuvat eniten – koska sinulla on aikaa ajatella. Aikaa kuvitella. Aikaa huolehtia. Ja ainoa mitä voit tehdä, on odottaa.
Kimi ei koskaan tarvinnut minua olemaan dramaattinen. Hän ei koskaan tarvinnut puheita tai suuriin sanoihin käärittyjä vakuutteluja. Hän tarvitsi rauhaa. Hän tarvitsi paikan, jossa hänen ei tarvinnut esiintyä, olla terävä, vahva. Paikan, jossa hiljaisuus ei ollut kiusallista, jossa hiljaisuutta ei ymmärretty väärin. Siitä tuli minun roolini ilman, että kumpikaan meistä mainitsi sitä nimeltä.
Kotona ei ollut Jäämiestä. Oli vain Kimi.
Mies, joka kuunteli enemmän kuin puhui. Mies, joka osoitti rakkautta läsnäololla, ei lupauksilla. Ilmestymällä paikalle, pysymällä, olemalla juuri sellainen kuin oli joka ikinen päivä. Opin, että rakkaus ei aina näytä äänekkäältä tai runolliselta. Joskus rakkaus näyttää siltä kuin istuisi jonkun vieressä, joka ei sano mitään, ja tuntee itsensä täysin ymmärretyksi.
Oli päiviä, jolloin Formula 1 vei häneltä kaiken – energian, kärsivällisyyden, tunteet. Yleisö näki tulokset, haastattelut, maineen. Näin jälkimainingit. Näin, kuinka raskasta hiljaisuus saattoi olla, kun sitä ei valittu. Näin, kuinka paljon voimaa vaaditaan kantaa odotukset valittamatta. Ja ymmärsin jo varhain jotain hyvin tärkeää: hän ei tarvinnut toista paikkaa, jossa hänen piti olla särkymätön.
Joten en koskaan pyytänyt häntä selittämään itseään.
En koskaan pyytänyt häntä muuttumaan. En koskaan pyytänyt häntä avautumaan tavoilla, jotka eivät kuuluneet hänelle. En tarvinnut sanoja tietääkseni, kuinka syvästi hän tunsi asioita. Näin sen siinä, kuinka suojeleva hän oli perhettämme kohtaan, kuinka huolellisesti hän vartioi sitä, mikä oli tärkeintä. Näin sen siinä, kuinka hänestä tuli huomaamattaan pehmeämpi, varsinkin kun isyys astui elämäämme.
Silloin todella ymmärsin, mitä merkitsin hänelle – ei siksi, että hän sanoi sen, vaan siksi, kuinka hän rentoutui. Kuinka paino putosi, kun hän käveli ovesta sisään. Kuinka hänestä tuli enemmän oma itsensä, kun maailma lakkasi katsomasta.
Ihmiset kysyivät usein, miltä tuntuu olla naimisissa Formula 1 -kuljettajan kanssa. He odottivat jännitystä, glamouria, tarinoita nopeudesta ja kuuluisuudesta. Mutta totuus on paljon hiljaisempi. Se tuntuu odottamiselta. Tuntuu luottamiselta. Tuntuu kuin rakastaisi jotakuta, jonka työ vaatii sinua hyväksymään, että jotkut asiat ovat sinun hallitsemattomissasi.
En koskaan kilpaillut Formula 1:ssä, koska tiesin, että se olisi aina osa häntä. Kilpa-ajo muovasi häntä, karaisi häntä, opetti hänelle kurinalaisuutta ja kestävyyttä. Mutta tiesin myös, että kun moottori pysähtyi ja ääni vaimeni, hän tarvitsi pehmeän paikan, johon laskeutua. Turvallisen paikan. Aidon paikan.
Siinä minä seisoin.
En kameroiden edessä. En valokeilassa. Mutta juuri siinä, kun sillä oli eniten merkitystä – kun kypärä irtosi, kun adrenaliini hiipui, kun maailma lakkasi vaatimasta voimaa.
Minun ei tarvinnut olla hänen äänekkäin kannattajansa. Minun piti vain olla hänen vakionsa.
Ja ehkä siksi se toimi. Koska rakkaus, kuten kilpa-ajokin, on ajoitusta. Sitä, että tietää, milloin puskea ja milloin antaa asioiden olla. Sitä, että ymmärtää, ettei jokainen voitto ole näkyvä, eikä jokaista taistelua ole tarkoitettu taisteltavaksi ääneen.
En koskaan kilpaillut Formula 1:ssä.
Odotin vain, että mieheni palaisi turvallisesti – ja varmistin, ettei hänen tarvinnut olla vahva silloinkaan.
