Seitsemän vuotta on kulunut siitä, kun syöpä vei Matti Räikkösen, mutta Kimi Räikkösen kohdalla aika ei ole koskaan pehmentänyt poissaoloa. Se on muuttanut vain tapaa, jolla hän kantaa sitä – hiljaa, yksityisesti, samalla tavalla kuin hänen isänsä eli elämäänsä.
Matti Räikkönen ei koskaan ollut mies, joka haki huomiota. Hän ei jahdannut otsikoita, pokaaleja tai suosionosoituksia. Mutta yhden Formula 1:n ikonisimman maailmanmestarin takana seisoi isä, jonka vahvuus ei ollut kovaääninen, vaan horjumaton. Mies, joka uskoi ponnisteluihin enemmän kuin sanoihin, uhrauksiin enemmän kuin lupauksiin.
Kauan ennen kuin maailma tunsi Kimin ”Jäämiehenä”, Matti tunsi hänet yksinkertaisesti poikanaan – poikana, jolla oli kiihkeä rakkaus vauhtiin ja vielä kiihkeämpi halu menestyä. Varhaiset vuodet olivat vaikeita. Raha oli tiukassa. Mukavuus oli harvinaista. Mutta Matti ei koskaan valittanut. Hän työskenteli, hän tuki ja hän luotti siihen, että sinnikkyys jonain päivänä kannattaisi. Ei siksi, että kuuluisuudella olisi ollut merkitystä, vaan koska hän uskoi poikansa ansaitsevan mahdollisuuden tavoitella unelmaansa.
Kimi ei ole koskaan ollut julkisten tunteiden tyyni. Hänen uraansa määrittivät rauhalliset radioviestit, lyhyet haastattelut ja kieltäytyminen pukemasta tuskaa tai iloa tarpeettomiin sanoihin. Tämä pidättyvyys ei tullut tyhjästä. Se on opittu. Se on peritty. Matti opetti hänelle, että vahvuutta ei tarvitse selittää – ja että luonne näkyy siinä, mitä kestää, ei siinä, mitä ilmoittaa.
Kun Matti kuoli vuonna 2010, tappio oli syvempi kuin mikään Kimin radalla kokema tappio. Mestaruuksia voi voittaa uudelleen. Kilpailuja voi yrittää uudelleen. Mutta isä on korvaamaton. Siitä hetkestä lähtien jokainen menestys kantoi mukanaan hiljaisen varjon – muistutuksen siitä, että se yksi ihminen, joka uskoi alusta asti, ei ollut enää näkemässä sitä.
Ja silti, monella tapaa, Matti ei koskaan lähtenyt.
Hän elää edelleen Kimin rauhallisuudessa paineen alla. Kieltäytymisessä kuuluisuuden valtaamasta itseään. Tavassa, jolla hän suojelee perhettään valokeilasta ja valitsee aitouden suorituskyvyn sijaan. Samat arvot, joiden mukaan Matti eli, ohjaavat Kimiä vielä pitkään hänen poismenonsa jälkeen.
Seitsemän vuotta myöhemmin suru ei ole enää raakaa – mutta se on pysyvää. Se on hiljaa läsnä, aivan kuten Matti itse. Ei ole dramaattisia kunnianosoituksia, ei pitkiä puheita. Vain muistelua. Vain kiitollisuutta. Vain rakkautta.
Kimi Räikköselle jokainen ajettu kierros, jokainen päättynyt luku ja jokainen uusi alku kantaa samaa hiljaista viestiä:
Olen edelleen täällä, isä. Ja kaikki, mitä olen, alkoi sinusta.
