Auringonpaahtamalla Hollywood Boulevardin osuudella, jossa elokuvatähdet ja muusikot ovat jättäneet jalanjälkensä vuosikymmeniksi, uudenlainen legenda on saanut pysyvän muodon. Kiillotetussa pronssissa seisoo pitkänä, kädet ristissä, ilme lukukelvoton kilpakypärän lipan alla, Kimi-Matias Räikkönen – ensimmäinen puhdasverinen kilpa-ajaja, jolle on koskaan myönnetty täyspitkä patsas Walk of Famella.
Häntä kutsutaan Jäämieheksi. Ja nyt Jäämies on pysähtynyt aikaan.
Patsas vangitsee Räikkösen puhtaimmassa olemuksessaan: ei juhli, ei vilkuta väkijoukolle, ei edes hymyile. Hän vain seisoo siinä tutulla, melkein tylsistyneellä intensiteetillä, joka aikoinaan sai koko Formula 1 -varikon pidättämään hengitystään. Kuvanveistäjä jotenkin pullotti saman energian, joka aikoinaan sai radioinsinöörit epätoivoon ja kilpailijat kyseenalaistamaan itsensä. Toinen käsi lepää kevyesti lantiolla; toinen roikkuu löysästi hänen vieressään, aivan kuin hän olisi juuri astunut ulos Ferrarista ja miettisi jo seuraavaa mutkaa.
Jalustan ympärillä on yksinkertainen laatta, jossa lukee:
> Kimi Räikkönen
> Vuoden 2007 Formula 1 -maailmanmestari
> Jäämies
> ”Jättäkää minut rauhaan, tiedän mitä teen.”
Se on täydellinen hautakirjoitus kuljettajalle, joka ei koskaan tavoitellut mainetta, mutta josta jostain syystä tuli yksi lajin historian rakastetuimmista hahmoista.
Räikkösen ura ei koskaan ollut pelkkää loistoa. Se oli tuloksia, jotka oli annettu suomalaisen talven tunnelmissa. 21 Grand Prix -voittoa. 103 palkintokorokesijaa. Maailmanmestaruusvoitto kantapään kautta vuonna 2007, kun hän kuroi umpeen 17 pisteen eroa kauden viimeisessä kilpailussa. Ja kaiken tämän läpi samat ilmeettömät radioviestit, joista tuli legendoja:
– ”Jättäkää minut rauhaan, tiedän mitä teen.”
– ”En ole pelle.”
– ”Kyllä.”
Nuo kolmen sanan mestariteokset sanoivat jotenkin enemmän kuin useimmat kuljettajat onnistuvat koko kilpailun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa.
Patsaan sijoittelu on tarkoituksellista. Se seisoo lyhyen kävelymatkan päässä Hollywoodin kulta-ajan tähdistä – samalla bulevardilla, joka aikoinaan juhlisti Steve McQueenin ja Paul Newmanin kaltaisia miehiä, jotka myös ymmärsivät nopeuden runoutta. Siinä seurassa Räikkönen tuntee olonsa oudosti kotoisaksi. Hän ei koskaan tarvinnut valokeilaa. Valokeila vain seurasi häntä, halusi hän sitä tai ei.
Pronssipatsaan juurelle kokoontuvat fanit jättävät usein pieniä kunnianosoituksia: pienoiskokoisen Suomen lipun, lelu-Ferrarin, tölkin hänen suosikkienergiajuomaansa tai yksinkertaisesti hiljaisen nyökkäyksen kunnioituksen osoituksena. Jotkut poseeraavat valokuvissa yrittäen matkia Jäämiehen ilmettä. Useimmat epäonnistuvat. Tuota pohjoismaista huolettomuutta on vaikeampi teeskennellä kuin täydellistä aika-ajokierrosta.
Huolellisesti kuratoitujen sosiaalisen median persoonien ja keinotekoisten kilpailujen aikakaudella Räikkönen muistuttaa edelleen jostain harvinaisemmasta: kilpailijasta, joka antoi ajamisen puhua puolestaan. Hän saapui paikalle, hän dominoi, kun auto sen salli, hän kesti, kun se ei sallinut, ja hän poistui sirkuksesta samalla hiljaisella arvokkuudella kuin saapuessaan.
Nyt Hollywood on yrittänyt vangita tuon hiljaisuuden pronssiin. Olipa patsas sitten todellinen tai jääkö se kauniiksi toiveajattelun palaseksi, yksi totuus on jo voimassa:
Jäämies ei tarvinnut patsasta tullakseen kuolemattomaksi.
Mutta jos kukaan moottoriurheilussa on koskaan ansainnut sellaisen Walk of Famella, se on hän.
Jättäkää hänet rauhaan.
Hän tietää, mitä tekee.